What a feeling

Mulla on oiottu hampaita nyt puolisentoistavuotta ja päämääränä on ollut leukaleikkaus, jolla purenta saadaan lopullisesti oikeeseen asentoon ja hymy kondikseen. Tänään kävin ekaks röntgenkuvissa ja sen jälkeen mun omalla oikomishammaslääkärillä. Mä oon odottanut tätä leikkausta kun tulisilla hiilillä viimeset pari vuotta ja varsinkin viimesen puoli vuotta ihan herkeämättä. Alunperin leikkaus oli tarkotus suorittaa tossa syksyllä, mut sit ne ajat vaan veny ja hammaskaaret ei ollut vielä valmiit etc muuta paskaa, joten jouduin monta kertaa palaan noilta lääkärireissuilta erittäin pettyneenä kotiin (kerran meinasin ajaa kolarinkin kun olin niin poruilla…)

No siinä sit tänään oikojan tuolissa istuessa odotin kun kuuta nousevaa, että joko joko joko puhutaan leikkauksesta ja meinas siinä vaiheessa seinät kaatua päälle, kun ilmotettiin, että seuraava normaali tarkastuskäynti kahden kuukauden päähän ja leikkausaika luultavasti ”hyvä jos ennen kesää”. Voin kertoa, että tossa vaiheessa teki mieli heittäytyä maahan ja vetästä itkupotkuraivarit. Just ja just kovalla nieleskelyllä sain vältettyä porun ja siirryin kirurgin huoneen oven taakse odottaan omaa käyntivuoroani. Siinä odotellessa ehdin sit heittää kunnon angstit päälle ja mietin et kaikki pääsykokeet menee just samaan aikaan ohi, enkä saa kesätöitä, kun leikkaus ja pitkä sairasloma tulossa, enkä pääse ikinä muuttaan omilleni ja tää pilaa kaikki mahdolliset Helsinkiin muutot etc. Oli vaan sellanen olo, et ihan oikeesti tää leikkaus ei tuu tapahtuun ikinä ja joudun ikuisesti kärsiin ulkonäöstäni ja että masennun ihan totaalisesti, enkä tuu IKINÄ pääseen näistä hammasraudoista eroon.

Keräsin raivoa ja ajattelin avautua kunnolla sille kirurgille, mut kun vihdoin pääsin sisään, niin sain aikaseks vaan kyyneleet, itkun ja epätoivoset nyyhkyttävät puheenvuorot siellä jossain itkun välissä. Se mun leikkauksen tekevä kirurgi oli kuitenkin ihan sairaan symppis ja lohdutti mua ja kun sanoin et tää vaan on niin turhauttavaa, kun ei voi muutakun odottaa ja tää leikkaus pyörii päässä koko ajan niin se oli heti valmiina katteleen leikkausaikoja. WTF? Siinä mun ilme sitten kirkastukin varmaan nanosekunnissa, kun kirurgi otti puhelimen käteensä ja soitti leikkaussaliin ja kysy, et onko hänelle HELMIKUULLE vapaita leikkausaikoja. No helmikuulle ei ollut, mut 6.3 mut leikataan!!! Tunteet heitti sellasta häränpyllyä, että huhhuh, kun eka ”hyvä jos ennen kesää pääset leikkaukseen..” vaihtuukin puolen tunnin päästä ”kuukauden päästä leikkaukseen…”

Oli kyllä sairaan rento, hyvännäkönen ja nuori se mun kirurgi. Kyllä siinä vähän hävetti kieltämättä, kun en pystynyt yhtään kokoamaan itteäni, mut hyvin se mun nyyhkäilyn silti otti. Lopuks, kun vielä kiittelin sitä ja sanoin et olin ihan epätoivoissani tossa niin se naureskeli ja sanokin et ”joo huomasin, et alko vähän alahuuli väpättään niin tajusin, että leikkaukseen on päästävä nopeesti”

Koska en millään uskonut, että leikkausaika olis nyt muka selvillä, niin varmistelin siltä vielä pariin kertaan, että ”Onko tää nyt lyöty lukkoon? Tää leikkausaika ei tästä enää muutu tai mee myöhemmäks?” Ja se vanno pitävänsä huolta siitä, ettei näin käy, mut en kyllä pysty uskoon sitä ennenkun se leikkausaika kolahtaa postilaatikkoon. Kirurgista jäi kuitenkin hyvä mieli, joten luottavaisin mielin annan mun tulevaisuuden ulkonäön sen käsien varaan:D

Uskomaton olo. Yläasteen aikaset ”sit joskus, kun oon 18v”, lukion ”sit parin vuoden päästä” ja viimesen vuoden ”KOSKA SE NYT HELVETTI ON SE LEIKKAUS!??” jälkeen mulla on vihdoin joku päämäärä ja päivämäärä tälle koko operaatiolle. Ehkä vielä joku päivä taas hammasraudaton hymy? Onhan näitä rautoja katteltukin jo puoltoistavuotta…;)
Could`nt be happier right now:)

Sade

 
Tykkää jutusta